AJATUKSIA

Innokas maalari Helsingin yössä

Ihmisen mentaalisen historian kartta rakentuu usein huomaamatta. Jos johonkin erityisesti pyrit, se sinua erityisesti pakenee. Taiteilijana, taidemaalarina olen kokenut erityisesti työskenteleväni tämän pakenevan päämäärän kanssa. Katseeni venyy kuin juoksijan jalka maalikameran sähköisessä kuvassa kohti ymmärrystä, joka vilkuttaa horisontissa . Ei ole kysymys kaipauksesta, vaan varsin raskaasta ilosta kolkossa hetkessä jossa pitää tehdä valinta unelmoinnin ja läsnäolon välillä, jotta pystyisi lähtemään kohti horisonttia.

Pikkulinnut syövät jyviä lintulaudalta ja lennähtelevät energisesti oksalta toiselle. Äsken niitä oli neljä, nyt yhtäkkiä kahdeksan. Tuntuu riittävältä pysähtyä istumaan ja katsomaan. Välillä mukaan tulee harakka tai mustarastas. Ne kuitenkin poistuvat hetken kuluttua ja vain talitiaiset jatkavat lentojaan ja laskeutumisiaan, ilman merkittäviä väsymyksen merkkejä. Pihalle juoksee koira ja linnut siirtyvät korkeammalle puuhun. Koira tuntee tehtävänsä tehdyksi ja häviää omiin puuhiinsa. Linnut palaavat loputtomaan kiertoonsa - ilmaan merkitään eleitä ja muotoja. Liikkeiden jäljiltä tila on muuttunut, ilma on täynnä mielikuvia.

Taiteilija haluaa jättää merkkinsä maailmaan. Linnun toimintaa ohjaa ensisijaisesti itsesuojeluvaisto ja vasta sitten uteliaisuus ja nälkä. Halusta riippumatta nämä molemmat jättävät väistämättä merkkinsä, muodossa tai toisessa, ympäristöönsä. Maalatessani havainnosta maisemia tai ihmisiä voin kokea tapahtuman myös nautinnollisena riittinä - luovuttaa näkemykseni ympäristölleni ja sulautua. Näin aloitin maailmani merkitsemisen maalauksen kautta. Tein meditatiivisia retkiä luontoon, jossa katosin ympäristöni näkyvistä muuttumalla osaksi sitä. Toisen kosketuksen saatoin huomata siitä miten tuuli oli viilentynyt tai miten puun ääriviivat vähitellen sulautuivat hämäryyteen. Vähitellen, maalauksen läsnäolon lisääntyessä, en voinut sivuuttaa aiheen ja tuon toisen kasvamista monumentaalisiin mittoihin myös kuvallisesti. Aiheesta ja tarinasta tuli symbolinen profiili, joka peitti ja rajasi sitä ihoa joka oli liian herkkä nähtäväksi sinänsä. Tämä iho oli väri.

Traumaattinen kokemus palaa kokijansa mieleen aina yhtä kirkkaana, kuin juuri koettuna. Mykän on hyvin hämmentävää ymmärtää kykenevänsä puhumaan ja sokean saada näkönsä takaisin. Maalari oppii maalaamaan varmasti ajallaan, jos on oppiakseen, mutta hänet yllätetään yleensä toimissaan varsin perinpohjaisesti. Olla nähtynä ja asettaa teoksensa esille ovat läsnäolon kaksi eri puolta. Nähtynä oleminen ja esilläolo herättävät mielikuvia ja todellisuuden, joka alkaa elää omaa elämäänsä luoden heikkoa mielenrauhaa ympärilleen. Näiden mielikuvien ohella maalari tekee myös käytännöllisiä tekojaan koskettelemalla erilaisia pintoja ja ajatuksia, joiden kohdalla hän on kolmannessa ulottuvuudessa, joka suojelee häntä välittömyydellään ja sulkeutuneisuudellaan.

Maalasin maalauksen "Innokas Maalari" vuonna 1984. Olin tuolloin kaksikymmentäseitsemänvuotias, Kuvataideakatemian kolmannella luokalla ja asunut Helsingissä muutaman vuoden. Aikaisempi opiskelu Vapaassa Taidekoulussa ja törmääminen Helsinkiin laajenevassa määrin oli järkyttänyt olemustani monella tavalla. Kaikki ne ihmiset joita en voinut väistää ja jotka sain tavata aiheuttivat hämmennystä ja ihastusta. Enää ei tarvinnut olla yksinään vihainen nuori mies vaan sain huomata että jotkut olivat ajattelevia ja kriittisiä ilman pateettisuutta ja jotkut pateettisia ilman ajattelua ja kriittisyyttä - hämmästyttävä kaupunki!

Euroopan ja myös Suomen kuvataiteessa 1980-luvun alku oli leimallisesti uuden yksilöllisen ajattelun alkua. Maalaustaide oli jälleen mukana ohjelmassa erityisesti Saksassa ja Italiassa luomassa uutta identiteettiä suuremmille joukoille, mutta erityisesti sille ainutlaatuiselle yksilölle. "Maalaan olen siis olemassa" oli provosoiva sitaatti heitettynä taidekentälle. Suomalaiset kuvataiteilijat joihin nuorena opiskelijana törmäsin näyttelyissä, olivat uudella tavalla kiinnostuneita myös kansainvälisestä kuvataiteesta, kuten Leena Luostarinen häpeämättömän eklektisenä ja historiatietoisena. Tuon ajan innovatiiviset suomalaiset maalarit katsoivat sekä ristiriitaiseen Saksaan että Yhdysvaltoihin ja Etelä-Eurooppaan. Zeitgeist ja Dokumenta -näyttelyt 1980 -luvun alkupuolella olivat merkittäviä monessa mielessä. Matkustin interrail-lipulla katsomaan Vuoden 1982 Dokumenta –näyttelyä. Olin todella ymmälläni näkemistäni Anselm Kieferin maalauksista joihin oli lisätty massiivisia kappaleita tai Fransesco Clementen ikään kuin rullapaperille maalatuista litteistä "piirustuksista", jotka olivat niin kömpelösti piirrettyjä.

Suomalainen kuvataide-elämä rakentui hyvin voimakkaasti tiettyjen instituutioiden varaan 1980-luvun puolivälissä. Helsingissä Taidehalli jonka tiloihin rakennettiin sekä Nuorten näyttely että Suomen Taiteilijain Vuosinäyttely oli kaupungin ehdoton keskipiste. Taidehallin alakerran baari oli usein niin täynnä näyttelyiden avajaisten yhteydessä että osa yleisöstä joutui istumaan portailla. Näillä portailla käytiin monia ikimuistoisia kohtaamisia ja väittelyitä muun muassa Henry Vuorila-Stenbergin tai Seppo Salmisen kanssa. Iltana, jolloin Dukaattipalkinto jaettiin, kohtasin myös kyseisessä baarissa rakkaat ystäväni Pekka Kauhasen ja Outi Pienimäen. Päädyimme pieneen yksiööni kolmannella linjalla viettämään illasta sitä mitä siitä oli jäljellä. Illan aikana varsinkin Pekka oli esittänyt väkeviä mielipiteitä kyseisestä näyttelystä ja jaetuista perinteikkäistä palkinnoista omaperäisellä mimiikallaan, joka ei välttämättä todellakaan sanoja kaivannut.

Se, miten minulle niin tärkeän Nuorten näyttelyn jälkeen kohtasin muun yleisön reaktion ja taiteilijoiden paikalleen asettamisen tarpeen, muodostui osaksi sitä nähtynä olemista, joka iloisesti tai surullisesti asettuu taiteilijan traumaattiselle kartalle omaan maanosaansa. Ahti Isomäki kirjoitti artikkelissaan "Dukaatti Pieleen" Taidelehdessä, että ei aikuisen ihmisen tarvitsisi haikailla enää lapsuuden perään, viitaten maalaukseni primitiivisen lapselliseen ilmaisuun. Juryn jäsen Pekka Nevalainen kertoi, että minun maalaustani kuljeteltiin ylös ja alas Taidehallin rappusia, joka tarkoittaa sitä että reputetun ja hyväksytyn liput liehuivat vuoron perään.

Maalaus "Innokas maalari" on toinen versio aiheesta jota varioin jo hieman aikaisemmin jonkin verran rakenteellisemmassa muodossa. Teoksen alter ego -tyyppinen puoliprofiili ja tunnustuksellinen asenne olivat teema, joka oli juuri noussut esiin tekemisessäni. Teoksen itseironiset piirteet ja avoin nautinnollisuus liittyneenä monumentaaliseen mittakaavaan olivat jo niitä yllättäviä kontrastisia piirteitä joita sitten muokkasin myöhemmässä tuotannossani.

Nuorten näyttely ja Dukaattipalkinto vuonna 1984 olivat vahvasti osa sitä rajapintaa, jonka toisella puolella olivat 1970-luvun osallistuvuuden ja yhteisöllisyyden monet kipeät ja kaihoisat muistot. Toisella puolella aukesi yksilöllisyyden ja postmodernin pirstaleisuuden kiihottava viidakko uusine lakeineen ja yhteisöineen. Silloin, Helsingin yössä kulkiessani koin voimakkaasti kuuluvani tuohon viidakkoon, eikä syksyinen, suomalainen yö tuntunut lainkaan kylmältä.

Ajatuksia Ajatuksia kuva: Markus Konttinen
Hämmentävä kaunotar Hämmentävä kaunotar kuva: Markus konttinen